Henri Aalto: Rakastinko joskus jalkapalloa? 

Seuraan yhä kutsumustani, elän intohimoani varten ja sen ehdoilla, muunlainen ajattelu on hetkellistä huonoa itsetuntoa ja univaikeuksien riivaamia väsymystiloja, epäonnistumisen kammoa, kirjoittaa Henri Aalto.

Oivalluksen kokemukset elämässä tekisi usein mieli palauttaa odottamatta koittaviin, yksityiskohtaisiin hetkiin; ohikulkijan hajuveden tunnistettava tuoksu, ”kolme vuotta sitten tänään” -valokuva puhelimen ruudulla, menneen kesän yksinäisenä iltana soittolistalle lisätty kappale kaiuttimissa. Hetkiä, jotka yllättävät havaitsemaan ja ymmärtämään jotain keskeistä itsestämme ja elämästämme – vähintään uskomaan, että havaitsemme ja ymmärrämme. 

Oivalluksen voi laukaista vaikka televisio-ohjelman kohtaus, joka ei edes kosketa asiaa josta mielesi tekee oivalluksen. Kuitenkin jokin kohtauksen jättämässä tunnelmassa, kuvan vaihtumisessa teemamusiikin sävyttämänä ihmisistä miljööseen, siitä toisiin hahmoihin ja tarinan jatkumiseen, saa sinut havaitsemaan, että ei hitto, niinhän se onkin: elämäni on ihan mallillaan/täysin pielessä, ja minun on oltava juuri täällä/muutettava mahdollisimman kauas. Koet viimein tietäväsi mille sisimpäsi janoaa omistautua tai olla omistautumatta, ketä sydämessäsi rakastat tai olet rakastamatta, mitä jokin tapahtuma sinulle sittenkin merkitsi tai oli merkitsemättä. 

Luonnollisesti hetket voivat olla hyvin arkisia tai konkreettisesti oivalluksen aiheeseen sidottuja, ja usein ovatkin. Keskeistä on, että hetket koittavat aavistamatta, kuten ajatuksilla on tapana, ja merkityksillä pakattuina. 

Huono päivä jalkapalloharjoituksissa: väsynyt lihashermosto, hävittyjä kaksinkamppailuja, kroonisesti kipuileva jalkavaiva, huolimattomia pallokosketuksia ja turhautumista valmentajaan – samojen kritiikkien ikuinen toisto, samalla äänenpainolla. Päivä, joka sai jälleen toteamaan, että minun olisi jo pitänyt lopettaa urani; etten enää nauti tai edes välitä lajista. Että kutsumukseni toisaalla elämässä ovat vahvempia ja arvokkaampia, ovat olleet jo hyvän tovin, olen vain tottumusta ja pelkuruutta päätynyt jatkamaan. Että nyt olen vielä vähintään noin kalenterivuoden umpikujassa. 

Ja itse se hetki: ryntäsin prässäämään 18-vuotiasta laitahyökkääjäämme (iällä on merkitystä; olen lähes puolet vanhempi, joten häpeälle altis, mielessäni), aavistuksen myöhässä, mutta halusin olla aggressiivinen, rohkea prässääminen on puolustuspelimme keskeinen teema. Lähestyin voimalla ja vimmalla, olin kahden askeleen päässä ja valmistauduin taklaamaan, kun hän ottikin yksinkertaisen sisäsyrjäkosketuksen ohitseni, joutumatta edes harhauttamaan, ja karkasi edelleni. Koitin kauhoa käsilläni otetta hänen paidastaan, kauhoin ja kauhoin saamatta kiinni, ja hän sijoitti pallon rauhallisesti minimaaliin. Joku huusi ”hyvä!”, hän kääntyi eleettä takaisin, ja toisaalla laitettiin uusi pallo peliin. 

Tuo hetki; ohitus ja pallo verkossa, minä metrin perässä, hänen lähes välinpitämätön olemuksensa. Sitten kaikki ne häpeänkatkerat ajatukset: mitä ihmettä minä täällä enää teen? 

Saman päivän iltana katsoin kuvakokoelmaa brasilialaislegenda Rivaldosta, taitavasta ja raamikkaasta vasenjalkaisesta hyökkääjästä, joka teki upean uran mm. Barcelonassa ja Brasilian maajoukkueessa (Instagram keksi ehdottaa minulle kuvia, vaikka olen Real Madridin fani). Vaivuin kaiholla muistelemaan lapsuuden rakkauttani Brasilian maajoukkuetta kohtaan. Rivaldon, Roberto Carlosin ja erityisesti Ronaldon, myöhemmin Kakán aggressiivista idolisointia; yksinäistä pelailua pihoilla ja kentillä kuvitellen olevani kuin idolini, pelailua ystävien kanssa kuvitellen olevani kuin idolini, tekniikkapallon laukaisuja vasemmalla jalalla olohuoneen seinään suu samoin suiposti ammollaan kuin Rivaldolla… Kesäisin hiusten ajelua siiliksi, numeron 9 painattamista pelipaitaani ja maalipaikoissa viimeistelyä ”kärkkärillä” ollakseni kuin Ronaldo, poikavuosieni Jumala. Unelmointia kansalaisuuden vaihtamisesta brasilialaiseksi; lapsuudenkotimme lankapuhelin soisi, toisessa päässä olisi henkilö, joka kysyisi haluaisinko tehdä vaihdoksen, ja riemastuneen myöntymiseni jälkeen saisin samassa kutsun MM-kisoihin, pelaamaan avauksessa tietysti, Ronaldon, Rivaldon ja Roberto Carlosin rinnalla, ja voittamaan maailmanmestaruuden sankarieni kanssa. 

Ei, kyllä minä sittenkin rakastin jalkapalloa – olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Seuraan yhä kutsumustani, elän intohimoani varten ja sen ehdoilla, muunlainen ajattelu on hetkellistä huonoa itsetuntoa ja univaikeuksien riivaamia väsymystiloja, epäonnistumisen kammoa. Olen arvottanut asioita typerästi ja eksynyt vertailun ystävättömään vieraskieliseen miljoonakaupunkiin. Nyt voin lopettaa empimisen ja astua rauhaan: olen siellä missä minun kuuluukin. 

Vastaavat ajatusmatkat toteutuvat tuon tuosta. Yhdessä hetkessä sitä kenties haluaa lopettaa kaiken nykyisen ja lähteä ja kadota ja unohtaa, kunnes seuraavana aamuna kaikki onkin kuten pitääkin, valinnat ovat syvimmän kaipuun kuuntelua ja toteutusta, elämä on tarkoituksellista ja kaunista, kunpa elämä ei päättyisi koskaan! 

Jalkapallokontekstissa, heikkona hetkenä voi kokea olevansa kyvytön ja epäonnistunut teeskentelijä, reippaassa mielentilassa taas korkeatasoinen ja terveen ylpeä huippuammattilainen. Päivästä riippuen yksikin hävitty vai voitettu kaksinkamppailu saattaa lannistaa mielen tai suoristaa ryhdin. 

Yhtä ja pysyvää mielen totuutta tuskin on, ainakaan mainitun äärimmäisiä, eikä tarvitse olla. Syvällä kehon viisaudessa voinee lopulta aistia perimmäisen totuutensa ja voimansa. On kuitenkin suotavaa aktiivisesti pyrkiä kuuntelemaan herkemmin sitä osaa itsestä, joka viehättyy, innostuu ja luottaa, kuin selviytymisen nimessä jalostunutta skeptikkoa. Mielellä kun on biologisista syistä herkempi taipumus tarttua negatiiviseen ja uhkaavaksi koettuun. 

Olen esimerkiksi havainnut, että ikuisesti rajallisista nopeusominaisuuksistani johtuen joudun yhä opettelemaan pois ajatuksesta, että en ehkä ehdi johonkin palloon, vaikka todellisuudessa ehtisin. Ja joskus juoksukilpailussa jännitän (ja ennalta häpeän) kilvan häviämistä niin että en välttämättä pysty juoksemaan edes omaa maksimivauhtiani – luonnollisesti mahdollisuuksiani entisestään heikentäen (ja kokemusta elämässä väärässä paikassa olemisesta vahvistaen). 

Toisaalta, jouduttuani läpi urani keksimään keinoja sopeuttaa rajallista nopeuttani puolustamiseen, voittaessani muin kehollisin tai älyllisin keinoin vastustajani, vaikka vain ohjaamalla ja ennakoimalla, saan suunnatonta nautintoa, ja mietin tekeväni työkseni juuri sitä mitä minun pitääkin. Sama tapahtuu, kun olen esimerkiksi mukana murtamassa korkeaa prässiä tai muutoin usean pelaajan yhteistyöllä hallitsemassa pelitilannetta, tietäen jatkuvasti ennakkoon tismalleen mitä tulee tapahtumaan. 

Kun jokin uskomus, erityisesti uhkaava, on iskostunut riittävän syvään, vaatii aikaa ja työtä oppia siitä pois. Terveen myönteisiä uskomuksia ja tapoja on puolestaan perustelua ravita ja vahvistaa, mutta on hyvä osata erottaa mielikuvat todellisuudesta, ja olla jäämättä minkään käsitysten ehtojen vangiksi. 

Halusin kirjoittaa tekstin niin jaetuksi itseterapiaksi – ei vain jalkapalloa vaan koko elämää koskien – kuin kunnioitukseksi eräälle viisaudelle. Vaikka internet on jo aikoja sitten hukkunut erilaisiin näennäisoivaltaviin lainauksiin, kaikessa tekopyhyydessäni liityn lainaajien joukkoon, ja omistan kirjoituksen seuraavalle mietteelle: ”kaikkia ajatuksia ei tarvitse eikä kannata uskoa.” 

HENRI AALTO

Halutako kirjoittaa ajatuksiasi jalkapallosta, pelaajan arjesta tai vaikka omasta tilanteestasi?
Ota yhteys: panu.autio@jpy.fi